ELEGIA

Haihtuvi nuoruus

niin kuin vierivä virta.
Langat jo harmaat

lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan

tartun ma hetkehen kiini,
riemua ei suo rattoisa seura,

ei viini.

Häipyvät taakse

tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin

jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin.

Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo:

tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma: rauha

mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle

ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu,

myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova:

kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen

unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä:

kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin,

hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat

mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen,

ah, sydänjuurihin saakka!
Liikaako lienee

pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä,

joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä,

työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta

kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet,

poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin,

kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi,

kun meni haavani arpeen.

Toivoton taisto

taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel;

lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa,

soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan

kuin peto kuoleva hiivin.