|
|
|
Ajankohtaista nyt
- KESÄRUNOT
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
Eino Leino
Lapin kesä
KORTTI
Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.
Tuoll´lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´lehvien vehreäin.
Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.
Eino Leino
Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.
Eino Leino
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leino
Järven taakse tehtiin venheretki,
järven taakse talontyttölöihin,
siellä viivyimme me päivän kaiken:
Aamu aholl' oltiin mansikassa,
ilta pihamaalla karkeloitiin -
yö? - se maattiin aitass' impysien.
Purjepurrella kun
sitten sieltä
pois me aamun tullen laskettihin,
muilla kaikill' oli joku muisto,
millä ruusu, millä lemmen kukka
millä kielokimppu rinnassansa.
Minä yksin ilman olin, eipä
kukkaa suonut impi mustakulma -
antoi oman nuoren sydämensä.
Kotirantaan päästyämme,
toiset
riistivät jo kukat rinnaltansa,
mutta kauvemmin ja hellin huolin
immen sydäntä mä säilyttelin -
heitin pois sen vasta viikon päästä.
Eino Leino
Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka,
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.
Eino Leino
|
|
Auringonsäde olla jos voisin,
päiväntähtönen pienoinen,
riemuiten minä karkeloisin
keskellä kummun kukkasien;
suudella kukkasten umppuja sais,
taivaalle taas sitten katsahtais.
Auringonsäde olla jos voisi,
taivaalle taas sitten katsahtais.
Saapuissa vienon, rauhaisen illan,
kukkaset tyynnä kun uinahtaa,
saa yli ilmojen kultaisen sillan
auringon linnaan ratsastaa;
siell' elän loistossa, leikkiä lyön,
sinne ei saavuta varjot yön.
Käyn yli ilmojen kultaisen sillan,
sinne ei saavuta varjot yön.
Eino Leino
Mä yksin soutelen yössä
ja laulelen hiljakseen
ja katson, vierellä venhon
kuin leikkivät väreet veen.
Ja aaltojen laillapa aatteet
myös mulla ne karkeloi,
ne eelle purteni entää,
en seurata niitä voi.
Ja tuonne ne aattehet kiitää
kodin armahan valkamaan,
siell' äitini varmaan valvoo
ja vuottavi poiuttaan.
Mut aatteita paljon, paljon
jää purteni jälkehen:
jäi impeni ihana sinne
surumielellä rannallen.
Oi, onkohan taivaan alla
viel' onnea suurempaa,
kun keskellä kahden lemmen
näin lempien soutaa saa!
Eino Leino
Oli kerran kuin vene vierinyt
ois kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.
Oli kerran kuin vene laskenut
ois kallion kaunihin alle,
kaks kaahlannut hietaa valkeaa,
kaks kulkenut kukkulalle.
Ja eikö aurinko painunut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden.
Ylt´ ympäri tanhusi ternehet yön,
utu ulapanaalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui;
ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan hiipi;
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja kuulimme, kuinka se hiipi.
Eino Leino
Runoelmasta
Hymyilevä Apollo
Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan
te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.
Ja ootteko
mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.
Eino Leino
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.
Ja
tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa
ja kukka on
maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Eino Leino
KESÄRUNO
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Eino Leino
Terve päivä Pohjolahan,
Terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
Kullan käköset helkkymään,
Terve lämpimät lounatuulet,
Lemmentuulet tuoksumaan,
Veet sinertämähän,
Maat vihertämähän,
Taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko!
Terve päivä Pohjolahan,
Terve huomenen korein koitto,
Terve järeys järjen jään,
Terve sätehet lemmen sään!
Terve taivahan, maan ihanuudet,
Tuoreet uudet nyt ja ain',
Puut punertamahan,
Suut sorisemahan,
Kun sydän sykkivi syntymämaan,
Paistaos armahin aurinko!
Eino Leino
|
|
Nocturne
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti,
kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino
Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhä on kukka pihlajassa,
marjaset sitäi pyhemmät.
Pyhä on kuusikon käkönen,
pyhä on suvinen ilta,
pyhempi Juhannusjuhla.
Pyhät on immen huulten marjat,
pyhät on ruusut neien posken,
pyhin puhtaus sydämen.
Puukko lyötiin pihlajapuuhun
suvi-iltaman sulossa,
kevätlinnun kukkuessa.
Poika julma neion nuoren
miellytti metisin kielin
alla pihlajan pyhäisen
äiti vanhan nukkuessa.
Eino Leino
Minä kuulen kuink'
kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen,
nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut
Eino Leino
Luo
suvinen,
suuri
taivas
iloita
inehmon
mielen,
ajatusten
ailakoida;
veä
päälle
päivän
kaari,
kaarelle
korea
impi,
kuontalo
kätehen
neien,
kultavillat
kuontalohon;
neiti
kullat
ketreäisi,
huolisi
hopeiset
hunnut,
minun
polon
pääaloille,
uron
uinuvan
ylitse,
ettei
pistäis
sääsken
piikit
eikä
yölliset
itikat.
Eino
Leino
Oi, katsokaa miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat.
Eino Leino
Oli kesiä ennenkin mulla,
suvi-aikoja suuriakin,
mut kukat ne umppuunsa kuoli,
nuput nuoret kyynelihin.
Nyt aukee ne kaikki, kaikki!
Maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivän paistetta uhoaa.
Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan:
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.
Meill’ on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.
Ja yksi on vuodessa kesä.
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.
Eino Leino
Siniselkä siellä täällä,
niitut alla, pellot päällä,
kaivonvintti, viiri, talo,
sorsa saunan eessä, lahti.
Saaren takaa airon tahti.
Ken sen kesäyössä eli,
hälle autuus hämärteli,
on hän outo maailmalla,
vieras vieraan orren alla.
Eino Leino
=> Alkuun |
|
|
|
RUNOKORTIT |
ELEGIA
Haihtuvi nuoruus
niin kuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini,
riemua ei suo rattoisa seura,
ei viini.
Häipyvät taakse
tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin
jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin.
Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo:
tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha
mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle
ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu,
myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova:
kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen
unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä:
kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin,
hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat
mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen,
ah, sydänjuurihin saakka!
Liikaako lienee
pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä,
joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä,
työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta
kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet,
poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin,
kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi,
kun meni haavani arpeen.
Toivoton taisto
taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel;
lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa,
soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan
kuin peto kuoleva hiivin.
Eino Leino
Kaks joutsenta
virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.
Tuli tuulispää yli virran
ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.
Eino Leino
KORTTI
|
LAPIN
KESÄ
Lapissa kaikki
kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki
maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
KORTTI
KORTTI
Vait on metsä. Niityt, pellot
vartoo yötä valkeaa,
kilkattavat karjankellot
suven aikaa suloisaa,
saunan savu rannan alta
kertoo raatajista työn,
hattara vain taivahalta
haavehista pohjan yön.
Eino Leino
KORTTI |
NOCTURNE
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.
Sulle
laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino
Jo pilvihin taivas peittyy
ja paljas on rannan puu,
tuul’ laineita ärjyen nostaa,
keto kukkiva kellastuu.
Suven hertas ja hempeä aika
se kestävi hetken vaan,
mut ainaiseksi se rinnan
voi velloa aaltoamaan.
Kesän kukkaset elpyy kyllä
taas tullessa keväimen -
kun kestäis kesämme lempi
yli talven ja tuiskujen!
Eino Leino
KORTTI
Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?
Eino Leino
KORTTI
Tule tuuli, tuui purtta vieös
veikkosi venettä!
Anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!
Eino Leino
KORTTI |
HYMYILEVÄ APOLLO
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi keltaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett´ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Täällä on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok’ kiinni emme.
Tääll’ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Eino Leino
=> sivun alkuun |
| |
|
|
|
|
 |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kevätrunot Eino Leino
|
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leino
Terve päivä Pohjolahan,
Terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
Kullan käköset helkkymään,
Terve lämpimät lounatuulet,
Lemmentuulet tuoksumaan,
Veet sinertämähän,
Maat vihertämähän,
Taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko!
Terve päivä Pohjolahan,
Terve huomenen korein koitto,
Terve järeys järjen jään,
Terve sätehet lemmen sään!
Terve taivahan, maan ihanuudet,
Tuoreet uudet nyt ja ain',
Puut punertamahan,
Suut sorisemahan,
Kun sydän sykkivi syntymämaan,
Paistaos armahin aurinko!
Eino Leino
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Eino Leino |
|
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.
Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Eino Leino
Älä muuta kuin sula silmin, suin,
kuole riutuen kera hankien!
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin,
jos antais hän mulle elämän?
Älä muuta kuin tee tenhoutuin
vala valkoinen kera kukkien!
Eino Leino
Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk’ eilen illalla sulki.
Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.
Eino Leino
Kai ihmettelet, miks iloinen
niin tänään ma olen ja nuori,
miks loitolle lämpöä säteilen
kuin päivän paahtama vuori.
Elä imehdi tuota, oi äitisein!
Mull´ ollut on juhla suuri,
olen elänyt suuren ma sunnuntain
elon arkien keskellä juuri.
Minä lupasin mieleni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.
Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa,
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.
Eino Leino
|
|
Minä kuulen kuink'
kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut.
Eino Leino
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Taivas korkeamman kaaren saa,
tähdet kiillon kirkkahamman.
On kuin puussa, on kuin Luojan maassa
kuuluis jo salainen kuiske,
vilkahtaisi viidakossa, haassa
huntujen sinisten huiske.
Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt,
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit’ on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto.
Vielä hanget verta huppeloi,
viuhuu rautainen vihuri,
vaan jo metsän simapilli soi,
kohta liikkuu korven linnat,
luonto kuollut vitkallensa vertyy,
käy irti inehmon rinta,
mieli unten ulapoille mertyy,
kangastelee kaunehinta.
Heijastelee hengen voitteloa,
jot’ ei viel’ ole eletty,
ailahtelee aamun koitteloa,
jot’ ei nähty maailmassa,
aikaa auran eikä miekan, missä
täyttyvät unelmat uudet,
sykkii kansakuntain sydämissä
ihmisen ihanammuudet;
haaveet ihmiskunnan korkeamman,
suurten tietäjäin sanomat,
kirjat oikeuden kirkkahamman,
lempeämmän tunnon tunnut,
laulut myrskyn ei, vaan päivän lasten,
entehet elämän lauhan,
aavistukset rantain autuasten,
ihanteet ijäisen rauhan.
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Kuinka paljon verta vuotaa saa,
kuinka paljon tuskaa tulvehtia,
ennen kuin maa kaunis kasvaa hyvin,
kypsyvät kylien laihot,
muuttuu muotoon kansain toivo syvin,
täyttyvät inehmon kaihot?
Eino Leino
=> Alkuun
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Eino Leino
rakkausrunot |
|
|
|
|
|
|
|
RAKKAUSRUNO
Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.
Eino Leino
RAKKAUSRUNO
Rakkaus! Sana suloinen,
sana siipien valkeiden,
sana suurinten sankar-töiden,
valo synkinten sydän-öiden,
rinnan yöllinen yksin-nyyhky,
rauhan viesti ja voiton kyyhky,
päivän paiste ja tuike tähden,
riemun parhaimman paras lähde,
suden suitsi ja himon ohja,
tahdon ponsi ja tarmon pohja,
sana sankarin - Jumalan -.
Rakkaus on valtias maailman!
Eino Leino
PIHLAJAN ALLA
- »Miks äkkiä vaikenit, impyein,
miks silmäsi kyynelöi?
Mikä pilvi peittävi päivyein,
mikä onnesi ontoks söi?
Kas, kuinka kukkivi kaunis maa
ja laulavi leivonen
ja kuinka pihlaja tuoksuaa -
sinä vain olet murheinen!
Sa oothan
umpussa nuoruuden
ja rintasi raikas on
ja elämä viittovi hymyillen -
siis olkosi huoleton!
Ja jospa huolien häivä vois
sun taivosi synkistää,
sen paistais lempeni päivä pois
ja taas olis suukkossää.» -
- »Ma
muistin syksyä synkeää,
kun harmaja taivas on,
kun nurmen kukkaset peittää jää
ja metsä on lauluton.
Ma elämän syksyä aattelin,
kun harmaja taivas on,
kun poiss' on poskien ruusutkin
ja ääni on soinnuton.
Ja
syksyn-synkeä aatos tuo
se hiipi mun rintahain:
Lie silloin jäässä jo lempes vuo
ja tuntehes tuhkaa vain.
Sa lemmit säihkyä silmien
ja ruusuja poskipään,
kun niiden näät sinä kuollehen,
kuin käynevi lempes tään?» -
- »Oi, ällös itke mun armahain!
mun Ainoni armainen
nyt kukkivi lempeä tuoksuttain
kuin pihlaja keväinen.
Sen tuoksuja hengin mä vallaton
ja kukkia poimin vaan,
kun taivas siintävä, kuulas on
ja nuori on nurmi maan.
Niin, talvi
saapuvi kerran kai
ja kukkaset kuolla voi,
mut pihlajassapa talvellai
taas tilhien laulu soi.
On sorja kukkiva pihlajapuu,
mut sorjempi marjassaan,
kun kylmä, kuollut on luonto muu
ja poissa on marjat maan!»
Eino Leino
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.
Eino Leino
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan
sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leino
Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.
Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.
Näin lempeni tuoksuja henkisit
vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan -
niin tottahan toinen kerta!
Eino Leino
Oli ihana neito,
niin puhtoinen
ja nuori ja kaino ja kaunoinen.
Hänet kerran kun keito
mä nähdä sain,
heti leimahti lempi mun rintahain.
Kesä-yöhyet vienot
me lemmimme niin,
mut syksyllä sitten me erkautiin.
Vain muistomme hienot
ne säilyivät -
kunis uutehen lempehen häipyivät.
Eino Leino
Miksi nyt on Antti niin
käynyt ahkeraksi,
vaikka ennen mainittiin
muita laiskemmaksi?
Hovistakin läksi
pois -
onkos kuultu moista! -
vaikka saanut viikolt' ois
markkaa kaksitoista.
Nyt hän päivät
kaiket vaan
männikköä kaataa,
uutismaaksi uutteraan
lahden rannan raataa.
Miksi nyt on
Anttikin
käynyt ahkeraksi? -
syynä suu on suloisin,
immen silmää kaksi.
Sorja Selma
aidan taa
saapuu aina illoin,
päiväpalkan Antti saa
suudelmissa silloin.
Eino Leino
Lennä, lennä lempeni,
Lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.
Eino Leino
RAKKAUSRUNO
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Eino Leino
Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.
Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon.
Meill’ on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.
Eino Leino
|
|
Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
kun näin häntä katselen!
Miten silmänsä säihky on sammumaton,
miten kaulansa valkea, kaareva on,
ja alla sen kaarevan kaulan
povi aaltoo armahinen.
Ja hänt' olen onneton vältellyt,
mua hullua, hupsua voi!
Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt,
hänet unhottaneenikin luulin jo nyt -
jes siunatkoon, miten sieväks
hänet sentään Luojansa loi!
Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
kun jällehen nähdä sun sain.
Sun oon minä onnessa, murheessa sun
ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
kun saan minä leikkien kiertää
yht' tummaa kutrias vain!
Eino Leino
NOCTURNE
Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysikuu
keäsyön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu
En ma iloitse, en sure huokaa
mutta metsän tummuus mulle tuokaa
puunto pilven, johon päivä hukkuu
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen
Sulle laulan neiti kesäheinä
sydämeni suuri hiljaisuus
uskontoni soipa säveleinä
tammenlehväseppel vehryt uus
En ma enää aja virvatulta
ompa kädessäni onnen kulta
pienentyy mun ympär elon piiri
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie
Eino Leino
Hiljaa – pisara
putoaa.
- Kuuletko kaislan taipuvan…
Ja kaislojen vieno
kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus…
Eino Leino
RAKKAUSRUNO
Mut ääntä jos
kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,
-se sentään, se sentään on ihanaa!
Eino Leino
Min verta meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Eino Leino
Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?
Eino Leino
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Eino Leino
Synkkä on yöhyt ja öiset
saaret,
tumma on taivon vyö -
Tummana impeni ihanan kaulan
kaartavi kutri-yö.
Valkea, puhdas on aallon vaahto
harjalla laineiden -
Valkea mieli on impeni armaan,
pulmuni puhtoisen.
Norjana aaltojen harjanteita
halkovi purteni mun -
Norjana noin myös notkuvi varsi
impeni ihaillun.
Täysiksi purjehen poimut tuuli
painavi paisumaan -
Täysi on impeni uhkuva rinta,
täysi on tunteitaan.
Vinkuos viima ja ärjyös aalto,
tuosta ma huoli en -
Kohta ma joudun, kohta ma lasken
kultani rannallen!
Eino Leino
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.
Eino Leino
Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.
Tuoll´lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´lehvien vehreäin.
Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.
Eino Leino
Minä tahdon maljani
tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.
Ja tahdon ma lauluni
lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa
ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Eino Leino
Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk' eilen illalla sulki.
Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.
Eino Leino
Oi, sinä impeni samettisilmä,
neitoni kaurihinkatseinen,
miks on ilmehes arka aina,
aina käyt kuni säikkyen?
Puhdas tunto on pulmun turva -
niinhän vanhojen virsi soi -
kun ei rintoa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.
Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain:
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiini sain?
Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli? -
siks on impeni arka tää.
Pelkäät perhoni siipesi kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.
Oi, sinä impeni samettisielu,
kaunoni kaurihintunteinen,
kauvanko säilyt, kauvanko päilyt,
syöttinä silmien ahnaiden!
Eino Leino
Mitä on nää tuoksut mun
ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink’ kukkaset
kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.
Kaikk’ on niin hiljaa mun
ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Eino Leino
Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.
Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.
Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.
Eino Leino
Hiljaa – pisara
putoaa.
- Kuuletko kaislan taipuvan…
Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus…
Eino Leino
|
|
|
|
|
|
|
|
Kuka on hän? Kuiskeko
kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän
lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan.
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpea joka veen
ja joka marjan maistaa.
Eino Leino
NOCTURNE
Ruislinnun laulu
korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Eino Leino
Niin kuumasti
paistaa päivä,
vaikk' onpi jo laskullaan,
hiki peittävi Annin otsan
ja rinta se aaltoo vaan.
Ja työnsä jo
heitti ja juomaan
meni tuonne hän metsän taa,
kuss' sorjien kuusten alla
hete puhtahin pulppuaa.
Jo varjossa
posket jäähtyy
janon viileä lähde vie -
mut ties, kuin sattunut sinne
myös naapurin Antti lie! - -
Jo kaikk' oli
heinät koossa
ja niityllä laannut työ
ja päiv' oli laskenut ammoin
ja saapunut vilpas yö,
kun kuusikon
helmasta Anni
sai kotihin kiiruhtain,
mut poskia poltteli vieläi
ja rinta se aaltosi vain.
Eino Leino
Kaiu, kaiu
lauluni,
kaiu korkealle!
Aamu koittaa, aalto käy
rannan raidan alle.
Nuku, nuku, sydämein,
nuku nuorta unta!
Katso, kuinka havajaa
koko luomakunta!
Lennä, lennä lempeni,
lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.
Eino Leino
Nuoruus ompi lemmenaikaa
Eikä mitään muuta
Tuota kaikkein huutavan ma
Kuulen yhtäsuuta
Se on totta nuoruudessa
Rinnan tunteet riehuu
Sydän sykkää, suonet tykkii
Veri kiivas kiehuu
Posket kiusankappaleet
Alkaa heti hohtaa
Kun vain milloin pojan nuoren
Punaposken kohtaa
Iloitkaamme, riemuitkaamme
kun on riemun aika
Ei oo vanhan riehunnasta
Enää paljon taikaa.
Eino Leino
Muistathan
|
|
Kun aavehet
mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! – ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.
Kuka taitavi
lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Hymyilevä Apollo
Mansikkahan kesä-aamull' läksin,
pellon pientareita pitkin kuljin,
muistin varoitusta äitikullan:
Tuo'os mulle myöskin joku marja.
Ahkerasti poimin, rove täyttyi.
Mikä liekin silloin kullan tuonut,
tuonut saman pellon pientarelle! ...
Sinne marjat heitin maistamatta,
riensin riemuellen kullan luokse
huulten mansikoiden poimintahan.
- Ällös, äiti, marjojasi surko,
vuota vielä muuan viikko, kaksi,
tuon ma sulle koko marjamaani!
Eino Leino
Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?
Eino Leino
Päivä istuttu ol' alla haapain
vehreällä sammalmättähällä,
laulut liedot kertoi lemmen tulta,
naurut raikkaat rinnan puhtautta,
päämme päällä haavan lehdet helkki,
aallot leikki jalkojemme alla.
Joutui ilta, painui päivän kulta,
utuisiksi lientyi lahden rannat,
tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto,
haapain lieto helke hienontui ja
kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi.
Lakkas silloin myöskin lempilaulut,
naurannasta raikuneet ei rannat,
äänetönnä, sanatonna siinä
istuttiin vaan käsi kättä vasten -
tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.
Kumma kudos, tunnehuntu hieno
tuntui yhdistävän meitä silloin,
kuteet toivehista kultaisista,
niidet siinä aueraattehista.
Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
metsärastas polkusia polki,
sukkulata heitti illan henki,
pirtaa veti rannan lainekeiju.
Eino Leino
Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.
Eino Leino
=> Alkuun
|
|
| |
|
| |
Eino Leinon muistovärssyt |
|
| |
|
|
| |
|
Eikä mun haudallani
saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse -
lähdin taas eespäin laajemmin laduin.
Eino Leino
En ma enää aja
virvatulta,
onpa kädessäni onnen
kulta;
pienentyy mun ympär'
elon piiri;
aika seisoo, nukkuu
tuuliviiri:
edessäni hämäräinen
tie
tuntemattomahan
tupaan vie.
Eino Leino
Helppo on maata
päivätyön tehneen,
rauha on palkka,
raatajan parhain.
Eino Leino
Hiljaa hiljaa yksitellen
helmet kirkkaat kihooavat,
sulaten polttavaa povea
lauhdutellen, lohdutellen.
Eino Leino
Hymy hyyti, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä.
Eino Leino
Ikävöi ihminen
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen.
Eino Leino
Kaikki on kaunista
minulle
tämän ilman kannen
alla:
ilo, murhe, itku,
nauru,
luonto, maailma,
lokakin,
rauha suuren
rakkauden,
vihurit vihan ja
lemmen:
kaikell' on
kajastuksensa
Luojan suuresta
suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen
takana.
Eino Leino
Kaikk`on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk` on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Eino Leino
Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvenä piristä.
Kohtalo itsensä
etsijän on
syöksyä, kuihtua
aurinkohon.
Eino Leino
Kuka keinussa
jumalien keinuu,
ei hällä elon aika
pitkä ole,
syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon
tumma yö!
Eino Leino
Kuolema
kulkee,
kaatuvi
kukka, puu.
Nukkuos jälkeen
päivätyön
pitkän, nukkuos,
lämmin on helma Suomen.
Eino Leino
|
|
Levoton on
virta ja vierivä
laine,
meri yksin ja
meri ihanainen.
Nuku virta
helmassa meren.
Eino Leino
Mihin päättyvi
tie?
Ei tiedä sitä
ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk’
katoaa -
kuinka säilyisi
sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin
armas on ajatella
noin:
Viel’ kerran kevät
saapuu ja koittaa
uusi koi
ja huomentuulet
tuntureilta henkää.
Eino Leino
Nukkuos alla
kukkaisen kunnahan,
nukkuos niin kuin
helmassa äidin armaan.
Helppo on maata
päivätyön tehneen.
Rauha on palkka
raatajan parhain.
Eino Leino
Oi, vielä mä kerran
sen virren
sun kanssasi laulelen,
kun siivin puhtahin tullen
saan luoksesi taivaaseen.
Eino Leino
On elon aika lyhyt
kullakin,
siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
Eino Leino
Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
Eino Leino
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se Ijäks’ sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
Eino Leino
Tule tuuli, tuui
purtta vieös
veikkosi venettä!
Anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle
sanattomalle,
niemelle nimettömälle!
Eino Leino
Tuuli se kulkee ja
lentävi lehti.
Onnellinen on
se,
ken laaksohon
ehti.
Nuku lehti
helmassa laakson.
Eino Leino
Hiljaa sa kätesi ojensit,
otit pois sen vieläkin hiljempaa,
ylt’ympäri puut ne helisi
ja kuurassa kimmelsi luminen maa;
ma kuulin askelet eroovat,
näin varren vienon, mi vieri pois,
ja yksin yössä ma seisoin, – oli
kuin jotakin kaunista kadonnut ois.
Eino Leino
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Eino Leinon
juhannusrunot |
|
Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan
te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.
Eino Leinon runoelmasta
Hymyilevä Apollo
Järven taakse tehtiin venheretki,
järven taakse talontyttölöihin,
siellä viivyimme me päivän kaiken:
Aamu aholl' oltiin mansikassa,
ilta pihamaalla karkeloitiin -
yö? - se maattiin aitass' impysien.
Purjepurrella kun
sitten sieltä
pois me aamun tullen laskettihin,
muilla kaikill' oli joku muisto,
millä ruusu, millä lemmen kukka
millä kielokimppu rinnassansa.
Minä yksin ilman olin, eipä
kukkaa suonut impi mustakulma -
antoi oman nuoren sydämensä.
Kotirantaan päästyämme,
toiset
riistivät jo kukat rinnaltansa,
mutta kauvemmin ja hellin huolin
immen sydäntä mä säilyttelin -
heitin pois sen vasta viikon päästä.
Eino Leino
(1895.)
Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.
Tuoll´lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´lehvien vehreäin.
Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.
Eino Leino
Mä yksin soutelen yössä
ja laulelen hiljakseen
ja katson, vierellä venhon
kuin leikkivät väreet veen.
Ja aaltojen laillapa aatteet
myös mulla ne karkeloi,
ne eelle purteni entää,
en seurata niitä voi.
Ja tuonne ne aattehet kiitää
kodin armahan valkamaan,
siell' äitini varmaan valvoo
ja vuottavi poiuttaan.
Mut aatteita paljon, paljon
jää purteni jälkehen:
jäi impeni ihana sinne
surumielellä rannallen.
Oi, onkohan taivaan alla
viel' onnea suurempaa,
kun keskellä kahden lemmen
näin lempien soutaa saa!
Eino Leino
Ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.
Eino Leino
Kaikki palas:
Suomen linnut,
Suomen kesä, kukkaset,
taas kuin ennen kirkkahina
kisaa järven lainehet.
Jälleen yössä valkeassa
saaret, salmet uneksii,
jälleen päällä metsänpuiden
punapilvi purjehtii.
Eino Leino
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leino
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.
Ja
tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa
ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Eino Leino
|
|
Eino Leinon juhannusruno
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
Eino Leino
Nocturne
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti,
kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino
|
KORTTI |
Vait on metsä. Niityt, pellot
vartoo yötä valkeaa,
kilkattavat karjankellot
suven aikaa suloisaa,
saunan savu rannan alta
kertoo raatajista työn,
hattara vain taivahalta
haavehista pohjan yön.
Eino Leinoi
|
Minä kuulen kuink'
kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen,
nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot ja muut
Eino Leino
 |
Luo
suvinen,
suuri
taivas
iloita
inehmon
mielen,
ajatusten
ailakoida;
veä
päälle
päivän
kaari,
kaarelle
korea
impi,
kuontalo
kätehen
neien,
kultavillat
kuontalohon;
neiti
kullat
ketreäisi,
huolisi
hopeiset
hunnut,
minun
polon
pääaloille,
uron
uinuvan
ylitse,
ettei
pistäis
sääsken
piikit
eikä
yölliset
itikat.
Eino
Leino
Oli juhla yö, oli juhannus-yö,
oli valkeuden kirkkain valta,
kokot korkeat leimusi taivaalle
joka niemeltä, kukkulalta.
Vene meill' oli vanha ja tervainen,
monen laskenut kosken laineen;
tuo pelastaa, niin päättelimme
tään kylän kokkomaineen.
Tuon täytimme tyhjin tynnyrein,
liki purjepuutapa teimme
me tornin, jonne me tervaskannot
ja kuivat katajat veimme.
Vähän ruutia, lamppuöljyä
ja hiukan bengaalitulta,
niin valmis oi' laivamme laineille
jo telalta tervatulta.
Hinasimme hirviön salmen suuhun,
saatoimme saaren nokkaan;
kun päivä laski, yötuuli nous,
tulen teimme keulaan ja kokkaan.
Virin vienon kanssa se liukui pois,
se monitoorilta näytti,
mi uhkasi tykkitornineen,
min surma ja salamat täytti.
Mut koska se poistui poikemmaks,
tulisulkina siipensä siukoi,
se kyventä kylvi, ja järvelläi
pian perhoset palavat piukoi.
Eino Leino
Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhä on kukka pihlajassa,
marjaset sitäi pyhemmät.
Pyhä on kuusikon käkönen,
pyhä on suvinen ilta,
pyhempi Juhannusjuhla.
Pyhät on immen huulten marjat,
pyhät on ruusut neien posken,
pyhin puhtaus sydämen.
Puukko Iyötiin pihlajapuuhun
suvi-iltaman sulossa,
kevätlinnun kukkuessa.
Poika julma neion nuoren
miellytti metisin kielin
alla pihlajan pyhäisen
äiti vanhan nukkuessa.
Eino Leino
=> Alkuun |
|
|
|
|
|
|
|
| |
| |
|
| |
Itsenäisyys- ja isänmaa runoja |
| |
|
|
| |
Oli aika kerran,
oli hetki Herran,
kun Suomi suureksi suurtui,
kun Suomen kansa
oli seisaallansa,
kun jumaliinsa se juurtui,
mut pienet sielut,
kaiken kauniin nielut,
taas sotkivat meidät soraan,
siks näe me emme,
mitä tarvitsemme,
mikä onni on vapauden oraan.
Yks sentään meille
jäi elämän teille:
isänmaan, isänmaan pyhä vapaus!
Oli suuren se ajan,
ajan, paikan ja rajan
rakas, rakkahin, kaunehin tapaus.
Nyt Suomen on laulu,
ajan alkavan taulu:
maat, metsät ja rannatkin raikuu,
kun Auran on voitto
kuin Auroran koitto,
opin kauneus sen varrelta kaikuu.
Taas suurtuvi Turku,
sen soi sävel-urku,
sen vanhuus ja viisaus viihtyy;
tuli tuikkivi tiedon
ajan liukkaan ja liedon
läpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy;
taas tiedon on avain
kateederin, lavain,
salat kaikki miss’ ilmoille tuodaan,
miten Suomen on mieli,
sen heimo, sen kieli,
sen henki, sen suuruus, mi luodaan.
Ei menneisyyttä
näin nosteta syyttä:
nyt soi sana syntymämaamme!
Sen seisomme eessä
me silmät veessä,
sen kohtalot korkeat jaamme.
Mut muistelot armaat,
sukupolvetkin harmaat
nyt sielujen silmissä kulkee,
pii iskee ja rauta,
isänmaa, kehto, hauta,
mi meidätkin helmaansa sulkee.
Eino Leino
Me kasvamme kansana, nuorina.
Me nousemme Suomen vuorina.
Me peitämme kukkasin kummut ja haat,
me kylvämme vehreiksi Väinölän maat,
tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen
läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta.
Me laulamme maasta suuresta.
Me nostamme kansamme kunniaan,
yön valtoja vastahan taistelemaan,
ja peittävä ei petos, saasta
ole laaksoja laulujen maan.
Me voitamme virsin ja kantelein,
me kiistaamme taiteen tanterein.
Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
me seisomme vastassa seppelepäin,
me aitaamme aatteiden kaiteen
tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan.
Meit' tenhota ei saa ansat maan,
ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
mut meille vain taivas on siintävä tuo,
min kiitosta kiuruset veisaa,
jonk' armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan.
Meill' on tämä ranta täällä vaan.
Jos me emme tääll' ylös katsone vain,
jos me emme toistamme tukene ain,
me sorrumme niinkuin santa
alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan lyhteistä?
Vain toukojen, toivojen aika on tää.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää?
Mut sortua saa ne ei soraan,
joka riitojen riehusta jää.
Siis kylki kylkehen kiini vaan!
Ei meill' ole maljat viinimaan,
mut seiskame näin, sotatorvi kun soi,
niin kauniisti kansamme riemua voi
myös kuohua Kalevan kaljat.
Ole siunattu, Suomeni oi!
Eino Leino
Jos
on suurta tehty missä,
sit’ on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell’ on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk’ on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill’ on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll’ on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.
Eino Leino
Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansan parhaat pelkää:
“Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatii täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.”
Monet suorat henget suree:
“Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss’ ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.”
Monet säikkyy hienot sielut:
“Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.”
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk’ ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur’ on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll’ on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
Eino Leino
|
Pyhä synnyinmaa
Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa,
mikä lieneekin toimemme, työmme,
ylin onni Sa oot, minkä ihminen saa,
elon aurinko, tähtönen yömme;
Sun korpies kuisketta kuulimme lasna,
sitä unhota emme me harmajahasna,
Sun valtaasi tahdomme vahvistaa,
Sua lempien leipääsi syömme.
Oli kielesi kirkkaus jo vertaamaton,
kun soi sitä äiteimme huulet,
sen kauneus nyt karttunut, varttunut on,
tänä päivänä kun sitä kuulet:
se kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan,
mut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan,
käy tietona, taitona taistelohon,
miten muuttuukin maailman tuulet.
Ja mielesi meille se
suurna jo soi,
kun orjuus uhkasi maata,
se rintaamme rautaa ja rakkautta loi,
jok’ ei konsana sammua saata;
kun vallitsi kerskaten keisarivalta
ja uhrinsa otti jo orttemme alta,
me tunsimme: et sitä sietää Sa voi,
jos tahdo et voimasta laata.
Siks syöksyimme kuin
sinivirtaisi vyöt,
siks seisoimme kuin valon vahdit,
siks tulta ne tuprusi pohjolan yöt,
soi mielten ja miekkojen tahdit,
mut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme,
Sult’ yksin me voimamme, voittomme saimme,
Sun hangistas nous unet, urhojen työt,
nous taattojen, maammojen mahdit.
Ylt’ympäri Sun, nyt
katso ja nää,
pyhä lippusi pystynä liehuu,
voi leijona viirinä lennähtää,
jos taas kirot sortajan kiehuu,
mut muuten se vapauden, rauhan on vaate,
kuin risti sen rinnassa rakkauden aate,
jos ei sitä turmele tuuliaispää,
ei riitojen myrsky, mi riehuu.
Valan vannomme juurella
viirisi sen
yht’ olla ain kansaa maamme,
tätä heimoa pohjolan pakkasien,
min tuskat ja riemut me jaamme,
mi talvessa taistellen itsensä nosti,
mi kalliisti kalleimman onnen sen osti
nyt seisoa parvessa parhaiden,
jost’ ylpeät olla me saamme!
Eino Leino
|
Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.
Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.
Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,
ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.
Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.
Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa - "epäkansallista"!
Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.
Eino Leino
Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.
Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.
Eino Leino
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Eino Leino
Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll' ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.
Eino Leino
Bertel Gripenbergin runo
'Det skönaste landet', Eino Leinon
suomentamana:
' De skönaste landet är skogarnas land
som evigt i tystnad drömmer.
Det binder vårt hjärta med längtans band
som ingen sliter och glömmer.
Det lockar, det drager så tyst till sig
med eggande, gåtfull tjusning
där viskar på villande vildmarksskig
en trollsång i trädens susning. '
Ja Leinon Suomennos:
' Maa kaunehin, maa on metsien,
maa kaukaisen uinuvan haaveen,
se sitoo mielemme hiljaisen
laill' arvoituksen ja aaveen.
Se kutsuu, kiehtoo, se vaatii luo,
sen puissa on loihtua taikaa.
Ja synkän salon kankahat nuo,
ne laulua kummaa kaikaa.'
|
|
|
| |
Joululaulu lapsille
Mökit nukkuu lumiset,
nukkuu hankitanteret,
tuikkii taivaan tähtivyö -
pyhä nyt on jouluyö.
Katso, valo välkähtää,
hanget kaikki kimmeltää,
yli vuorten, metsien,
käy kuin välke siipien.
Se on joulu-enkeli.
Herra hänet lähetti
kanssa joululahjojen
luokse pienten lapsien.
Vaikka häll´ on kädessään
niin kuin kulkis kylvämään,
ja hän kyllä kylvääkin,
mutta ihmismielihin.
Ei hän anna makeita
eikä leikkikaluja,
niitä isä, äiti suo.
Mitä joulu-enkel´ tuo?
Puhtahia aatteita,
kultaisia kuvia
Suomen lasten sydämiin,
mökkihin ja palatsiin.
Niitä hänen vakastaan
variseepi yli maan
niin kuin pikku tähtiä -
eikö se oo ihmettä?
Mutta yhä kummempaa
viel´ on, mitä kerrotaan:
Kulkies´ sen enkelin,
lapsiks muuttuu vanhatkin.
Sitä et kai ymmärrä?
Kysy sitä äidiltä!
Sitten siunaa itsesi,
nuku, saapuu enkeli.
|
| |
| |
|
Lisää Eino Leinon
joulurunoja => |
|
|
| Pikku Yrjön
metsämatka
Yrjö meni metsään,
äiti tahtoi estää,
Yrjö meni, meni vaan
pikku kirves olallaan.
Vastaan tuli ukki
niinkuin joulupukki,
kysyi:"Metsähänkö mies?"
Yrjö vastas:"Kukaties!"
"Sallit sitten varmaan" -
virkkoi ukko harmaa -
"että mennään yksin tein".
Yrjö vastas:"Miksi ei!"
Kävi miehet kaksin.
Tuli raskahaksi
Yrjö, jalka väsynyt,
kysyi:"Mitäs tehdään nyt?"
"Mene sinä konttiin!"
Yrjö konttas konttiin,
ukko sitoi kontin kiin`,
kantoi Yrjön kotihin.
Äiti humun kuuli,
tuuleksi sen luuli.
Isä virkkoi:"katsohan,
tuli joku porstuaan."
Avattihin lukko,
astui sisään ukko,
kysyi:"Onko lapsia
monta tässä talossa?"
Virkkoi äiti rukka:
"Oli valkotukka
meillä yksi Yrjänä,
sekin on nyt metsässä."
Ukko kontin aukas,
Yrjö ulos laukkas,
huusi:" Teille terveiset
Metsolasta lämpöiset!"
Syntyi ilo uusi,
sytytettiin kuusi.
Joulupukki kaunihin
lahjan antoi kullekin.
|
Yksinhiihtäjä
Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja
kuusien varjot ne tummentuu.
Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin,
mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on.
Nyt lepohon
ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen
hiihtänyt metsää, järveä
ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen
ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa
mun jäi kotomaa,
mut voimani, voimani raukeaa.
Olen
vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne
nousevat lapsuusmuistot nuo,
ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas
ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies!
Se taruja ties,
kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä
hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän
mä korpea hiihdäkään,
minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen,
tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy,
eikö lapsia näy,
kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä
murehdi turhia, äitini mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me
hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk’ kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja
kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
Eino Leino
|
|
|
|
