| |
Sumunen ilma
vuorilla väikkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojanen tuuli
Himmeäs männistös,
Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
Tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
Vastahan kulkijan,
Hedelmii vuoden ahkerast työstä
Tornina seisoovi
Pöytävaatteel valkeal
Vierahille tarjona,
Ja laattial kiiltävät oljet
Leimues iltapystyn.
Pöydässä istuu asujat kaikki
Huoneessa loistavas,
Kellenkään määrää eteen ei panna
Lahjoista taivahan;
Kaikki yhtä ansainneet,
Kaikki tässä vierahat;
Ja koska he pöydästä käyvät,
Pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
Kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
Ihmeestä suurimmast,
Sankarista seimessä
Bethlehemin kaupungis,
Ja silmissä kyynele loistaa
Kuultelevalla lapsel.
Heikenee vihdoin valkean loiste,
Virsi myös vaikenee,
Äänettä kauvan istuvat kaikki
Vakaasti miettien
Tulisian hohtaes,
Punahiilen himmetes;
Ja lepohon käyvät he viimein
Vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?
Aleksis Kivi
Jouluikkuna
Pienen pirtin ikkunassa
nyt jo kynttilä palaa.
Se sydämiimme toivoa valaa.
Ulkona nyt lunta sataa,
kohta joulurauha maahan palaa.
Omassa kodissa, sydämessä,
siellä asuu rauha ikuinen.
Annu Valo
Vielä
tahtoisin kokea ihmeen joulun
kokea mukavan, salaisen touhun
istua pöytään rakkaiden kanssa
nähdä lapset iloitsemassa.
Saisinpa vielä kynttilän sytyttää
sitten kun on jo pimeää
Enkeli taivaan jos kuulisin vielä
kaikki olisi tallella siellä.
Menneet joulut muistojen kerälle
laitan ne hiljaa sydämen perälle.
Metsän
hiljaisuus,
puut lumesta taipuu.
Sininen hetki vie pois
kesän kaipuun.
Jostain leijailee nenään
tuoksu piparin ja kinkun,
maahan murennan kurrelle
ja pikkulinnuille limpun.
Lumihiutale hiljalleen leijailee maahan,
rauhallista joulua toivottaa saanhan.
Jääkiteet ruudulla kimmeltää,
kun kuu niihin hohtoa valaa.
Niitä poikanen tarkaten tähystää,
koko illaksi ikkunanpieleen jää
niin ääneti, aivan kuin salaa.
Mitä lukee se ruudusta poikanen,
mitä piirteli tähtöset hälle?
Koko maailma siellä on ihmeitten,
jäätähtöset talven ne omisti sen,
sille pienelle tähystäjälle.
Ja hyvä, lämmin, hellä
on mieli jokaisen:
oi jospa ihmisellä
ois joulu ainainen!
Tulit jo meidän luoksemme,
tulitpa joulu kulta!
Saimme kuusen ja kynttilät
tuomisiksi sulta!
Koti on valmis ja herttainen,
juhla mielessä kaikkien,
silmät loistaa pienoisten,
niin kuin joulun tähdet.
Tulitpa meille kirkasna,
kiitos, joulu kulta!
Sytytä myöskin sydämiin
taivaan tähtien tulta!
Jeesus taivaan rintahan tuo,
kotiin riemun kirkkahan suo.
Saavu nyt, Jeesus, meidän luo,
silloin on oikea joulu.
Hilja Haahti
Paista ihmissydämeen
joulun kirkas valo,
niin lämpöä ois tulvillaan
jokainen kartano ja talo
Birgit Ahokas
Jo lumiset myrskyt myllertelee
lumen, tuiskujen kentillä täällä.
Mut liedet kirkkaasti leimuilee
ja kynttilät pöytien päällä.
On tullut joulu, se rakkahin,
alas laskenut taivaastansa,
ja pirttinsä lattian köyhinkin
maja peittävi oljillansa.
Ja lapsoset nuo
käy ikkunan luo
ja tiuvut niin kirkkaan
helkkehen suo.
Oi, joulu, oi,
pyhä pohjolan lapsuusrauha!
Me istuimme varjossa pimeyden
ja käännyimme taivahan puoleen:
kosk' annat Sä kasvojes kirkkauden
maan paistaa tuskaan ja huoleen?
Ja Herra, hän antoi armonsa tään
ja toivonsa tuskaamme sääsi:
valo syntynyt yöhön on synkimpään,
elo kuoleman vallasta pääsi!
Ah kirkkahin koi,
min Betlehem loi
ja tähties paistaa
kirkkaasti soi!
Oi, joulu, oi,
pyhä pohjolan lapsuusrauha!
Nyt huurteinen pakkanen rakentaa
yli vettemme välkkyvän sillan,
ja hevosin korskuvin kiiruhtaa
voi kirkkohon jouluillan.
Punat poskille, pitkäksi pellava nyt,
kun laskemme täyttä laukkaa.
Ei haittaa, jos myrsky on yltynyt
ja pakkanen järvillä paukkaa!
Sillä loistossaan
sädekruunussaan
on kirkkomme tuttu
kummullaan!
Oi, joulu, oi.
Sakari Topelius
TONTTU
Pakkasyö on ja leiskuen,
Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen,
yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta,
tonttu ei vaan saa unta
Ladosta tulee, hankeen jää,
harmaana uksen suuhun
Vanhaan tapaansa tirkistää,
kohti taivasta, kuuhun.
Katsoo metsää, min hongat on,
tuulen suojana kartanon
Miettivi suuntaan sataan,
ainaista ongelmataan
Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta
"Ei, tätä ymmärtää en voi.
Ei, tää pulma on vasta."
Heittää tapaansa järkevään,
taas jo pois, nämä vaivat nään
Lähtee toimeen ja työhön,
lähtee puuhiinsa, yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkin -
lehmät ne lehdoista näkee vain,
unta kahleissa kytkyin
suitset ja siimat,
ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää
haassa se puree heinää;
Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko
Kanat jo katsoo pienallaan,
istuu ylinnä kukko
Kopissa vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi
Tonttu harmaa ja nuttu,
vahdille kyllä on tuttu
Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki
Tontulle arvoa antavan,
näiden jo aikaa näki
Varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot, pienet nuo
Ken sitä kummeksis juuri,
hälle se riemu on suuri
Isän j pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna, mut mistähän
tie oli avutonten!
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks - mihin niin!
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!
Latoon parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
Vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu
liikkuu parta ja hulmaa
tonttu se miettii pulmaa.
Vaiti metsä on alla jään,
kaikki elämä makaa
Koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa
Tonttu, puoleksi unissaan,
ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Viktor Rydberg (1828 - 1895)
katso kuvakertomus
Lumiset näreet kuin pienet tontut
vaeltaa valkeissa vaipoissaan
hämyssä sinisen jouluaamun
metsien kirkkoon korkeaan.
Hiljaisuus siellä urkuja soittaa
puitten humina virsinä soi
lumien kristallikynttilät loistaa
akkunat kultaa aamunkoi.
Kattona kirkon on sininen taivas
ikuiset hongat on pilarejaan
purppuraviitassa aurinko astuu
alttarille sen messuamaan.
Alttarina on luminen vaara
hartaana seisoo maa ja puu
lävitse valkeain hahtuvain hiljaa
metsässä aam kirkastuu.
Lauri Pohjanpää
|
Nyt läheisyyden antaminen
on niin kovin vaikeaa,
tämän jouluajan alkaminen
erilleen meidät ahdistaa.
Yhteisen joulupöydän ympärille
jos voisi aattona istahtaa,
ei mitään puuttuisi maailmasta
sen hyvin tänä jouluna oivaltaa.
Birgit Ahokas |
|
|
|
|
|
Voi ystävä kaksijalkainen,
jättäisit touhun kiireisen ja
kanssani kerällä loikoillen,
odottaisit joulua kehräten.
|
|
Jouluilta hämärtyy,
tuuli pois jo etääntyy.
Joka kuusen latvahan,
tarttuu tähti taivahan.
Hiljaisina seisoo maat.
Metsän vakaat asukkaat,
saapuu illan juhlihin,
yksin, kaksin, kolmisin.
Laulun tahtiin joka puu,
sinne tänne kallistuu.
Kettujenkin leikki on
jouluyönä viaton.
|
|
|
|
Meille tullut on joulu suloinen
se kaikille hetki on iloinen,
kun vietetään perheen yhteistä aikaa
ei siihen muuta enää kaipaa.
Kun ulkona paukkuu pakkanen,
voi kodissaan olla rauhallinen.
Niin tuumailee uniset pennut nää,
voi ulkona jäätyä kuonon pää
Birgit Ahokas
|
|
katso kortti
 |
|
