Oi jouluyö, oi autuas sä hetki, kun ihmiseksi sai Herra taivahan. Synteimme tähden henkensä hän antoi ja kärsi ristinkuoleman. Jo toivon säde hohtavainen loistaa nyt yllä maan ja merten aavojen. Siis kansat kaikki, te kiittäkäätte Herraa. Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten. Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten.
Jo kirvonneet on syntiemme kahleet, on taivas auennut lapsille maan. Orjuus on poissa, veljesvaino päättyi, siis Luojan kiitosta laulamme vaan. Toi rauhan meille Herra taivahasta ja puolestamme astui kuolemaan.
Siis kansat kaikki, te kiittäkäätte Herraa.
Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten.
Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten.
Yön kylmä tuuli ruutuun
kolkuttaa, yön tumma silmä katsoo ikkunasta. Vaan tuvassa on tyyntä, valoisaa, ei mikään häiri juhlatunnelmaa, mi nostaa maasta vanhusta ja lasta.
On unhottunut raadanta ja työ, on unhottunut kaikki murhe mainen, niin riemullisna joka sydän lyö, on suuri, ihmeellinen jouluyö, ja on kuin kuuluis kuiske taivahainen.
Kas, Betlehemin kirkas tähtönen luo orren alle ikiloistettansa. Nyt käydään kera öisten paimenten sen vastasyntynehen seimellen, Hän tarjoo taivaisia lahjojansa.
Oi, onnellinen koti, jossa näin se joulun lapsi otetahan vastaan. Hän johtaa läpi öisten pimeäin, Hän pyyhkii kyyneleitä kärsiväin ja suopi siunausta taivahastaan.
Immi Hellen
(1861
- 1937)
Joulukellot kumajaa
huurtehisten metsäin taa,
vuoret värjyin kaiun toistaa,
valot kirkon kaukaa loistaa,
sataa lunta lempeää,
kirkkoteillä heläjää
tiu'ut helkkyvänä vyönä
aamun suussa, jouluyönä.
Sydäntemme määränpää,
luokses matka kiirehtää,
joulukellos tietä johtaa,
valos yöstä vastaan hohtaa,
vaikka matka pitkä on
tähtein joulukirkkohon
— sentään et sä ole unta!
Kellot soivat, sataa lunta.
Tähdet pienet tuikahtaa, meiltä huolet poistaa. Revontulet hulmuaa, valo meille loistaa. Tähdet maata katselee, loimu yötä valaisee, meille uuden riemun suo, joulun ihmisille tuo.
Z. Topelius
(1818 - 1898)
|